Seuraa sähköpostitse




Kaksi vuotta sitten tähän aikaan julkaisin yhden blogihistoriani henkilökohtaisemmista teksteistä. Siinä kerroin asian, jonka myöntäminen julkisesti sekä pelotti että nolotti: olin yksinäinen ja tunsin yksinäisyyttä, eikä kyse ollut vain hetkellisestä tunteesta. Olin tuntenut oloni pohjattoman yksinäiseksi jo pitkän, pitkän aikaa. Niin yksinäiseksi, että se nosti pintaan ahdistusta ja surua, jonka kuitenkin pyrin työhön ja kiireeseen hukuttamaan. Jokainen pysähtyminen pakotti silti kohtaamaan yksinäisyyden, enkä tiennyt miten pääsisin tunteesta eroon. Varsinkin, kun olin juuri menettänyt elämäni tärkeimmän ja läheisimmän ihmisen: rakkaan Fammoni, joka oli ollut minulle koko elämän läheisempi kuin oma äiti. Jolle olin aina kertonut kaiken - ja usein ensimmäisenä.

Jos minulle olisi joku sanonut vuoden 2017 lopussa, että kahden vuoden päästä tilanne tulee olemaan täysin eri, sitä olisi ollut vaikea kuvitella. Totuus kuitenkin on, että elipä elämässään millaista ajanjaksoa tahansa, tilanne saattaa muuttua hyvinkin nopeasti. Elämä osaa olla nurjan puolen näyttäessään arvaamatonta, mutta se voi monesti myös yllättää positiivisesti. Silläkin on paljon vaikutusta, millä mielellä elämäänsä elää ja millaisilla ihmisillä itsensä ympäröi. Toivosta ei kannata koskaan luopua, ei synkemmissäkään vesissä. Sen opetti minulle myös rakas Fammoni.


Kuvat: Charlotta Eve, edit: minä.


Viime viikolla mietin, miten paljon minulle onkaan viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut. Samalla sydäntä vihlaisi. Tajusin, että halusin enemmän kuin mitään muuta kertoa näistä asioista Fammolle. Soittaa ja sanoa, että minulla menee vihdoin oikeasti hyvin. Elämä tuntuu hyvältä ja tunnen olevani minä. Fammo tiesi, että niin ei aina ollut. Mutta samalla hän muistutti, että pimeys ei kestä ikuisesti: "Ingenting är så mörkt, att det inte ljusnar".

Julkaisin muutama päivä sitten myös Instagramissa päivityksen, jossa kerroin, että vuosi 2019 on ollut kuoppaisen elämäni ajalta yksi niistä hyvistä ja onnellisimmista. Olen oppinut niin paljon uutta itsestäni ja elämästä. Ja kuten yllä sanoinkin; poissa on se Mia, joka vielä muutama vuosi sitten tukahdutti itsensä, tunteensa ja koko persoonansa mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi, koska muuta vaihtoehtoa ei siinä tilanteessa selviämiseen ollut. Nyt voin kuitenkin hengittää ja olla se, joka aidosti olen. Siihen kannustan jokaikistä teistä lukijoistakin. Olemaan omia itsejänne ja elämään sitä elämää, johon oma sydän johdattaa. Vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaisikin!

Tunnen edelleen ajoittain yksinäisyyttä ja ikävöin myös Fammoa. Kyyneleet saattavat nousta silmiin ihan yllättäen ja suru vallata mielen. Mutta ne kyyneleet eivät ole pelkkää ahdistusta ja ikävää. Niissä on mukana myös kiitollisuutta ja onnellisuutta: kiitollisuus siitä, etten ole aivan yksin. Ja kiitollisuus siitä, että saan olla juuri se Mia, joka pohjimmiltani olen.

~~~

Onko siellä samaistujia yksinäisyyden, menetyksen tai elämän yllätyksellisyyden suhteen? 
Millainen vuosi 2019 on ollut teille? 












Ei kommentteja

Jokainen kommentti ilahduttaa!