Jokaisella meistä on elämässä omat pelot ja epävarmuutemme. Yksi asia, jota kohtaan huomasin pelkoni kasvavan etenkin viimeisimmän eroni jälkeen, oli Fammon kuolema. Kerroin aina ex-miehelleni, etten tiedä, miten kestäisin sen päivän "sitten joskus", kun Fammo lähtisi elämästäni pois. Ystävistäni huolimatta, tunsin eron jälkeen jo muutenkin olevani täysin yksin, joten mietin monesti, miten kestäisin minulle rakkaimman ja läheisimmän ihmisen poismenon. Pelkäsin, että kokisin täydellisen romahduksen, enkä enää saisi itseäni kokoon. Pelkäsin, etten pystyisi käsittelemään asiaa ollenkaan, enkä pystyisi elämään ilman minulle rakkainta ihmistä, joka oli ollut aina elämässäni läsnä. Mutta viime elokuussa se pelko osui eteen ja se oli kohdattava.

Muistan alun epätoivon. Tunsin ensimmäisinä päivinä ja viikkoina olevani todella yksin. Täysin irrallinen, kuulumatta mihinkään. Kävin mielessäni toistuvasti läpi viimeisintä puhelua, jonka Fammon kanssa puhuin. Olisin toivonut sen olevan toisenlainen. Jotenkin elämäniloisempi. Olin siinä hetkessä juuri ajanut autollani pienen kolarin ja äänestäni kuulsi yhtä aikaa suru, pettymys, ärsytys ja epätoivo. Tuntui, että kerta toisensa jälkeen elämääni puski vain pettymyksiä ja minulla oli vähän sellainen "tämäkin vielä" -asenne. Koska olin tottunut puhumaan Fammolle kaikesta avoimesti, annoin silläkin hetkellä, viimeisessä puhelussamme äänestäni kuultaa sen epätoivon, ettei mistään tulisi mitään. Olin suunnattoman väsynyt ja loputtoman kyllästynyt jatkuviin vastoinkäymisiin.


Vaikka tunsin pitkään epätoivoa, pohjatonta surua ja vielä suurempaa yksinäisyyttä, ihmeellistä kuitenkin oli, että juuri Fammon kuoleman jälkeen tumman mustan pilven sijaan elämääni alkoi tulvia valoa. Eikä se valo ollut mitään pilkahdusta, vaan tuntui kuin elämäni palikoita olisi yhtäkkiä joku alkanut pinota määrätietoisesti omille paikoilleen. Niin ihmeellisiä asioita alkoi tapahtua yksi kerrallaan, että välillä katselin taivaalle miettien, kunpa voisin kertoa niistä Fammolle. Silti minusta jotenkin tuntui, että Fammo tiesi. 

Fammolla oli tapana sanoa aina vastoinkäymisten kohdalla ruotsiksi "Ingenting är så mörkt att det inte ljusnar". Sillä hän tarkoitti, että pimeyden jälkeen koittaa aina valo. Mikään ei olisi niin synkkää ja pimeää, etteivätkö asiat lopulta järjestyisi ja kääntyisi parempaan. Halusin aina uskoa siihen, mutta myönnän, että välillä tuo lause oli vain sanahelinää, eikä masentavassa mielentilassa hirveästi lohduttanut. Se, että asiat joskus kaukana hamassa tulevaisuudessa muuttuisivat, tuntui toisinaan yhtä kaukaiselta kuin lottovoitto. En osannut nähdä sitä, vaikka halusin luottaa, että niin vielä tapahtuisi.


Viime kuukausien aikana elämässäni on tapahtunut asioita, joita on välillä vaikea uskoa todeksi, vaikka niistä olen salaa haaveillutkin. Välillä en ole tiennyt miten käsitellä sitä, että elämässäni onkin yhtäkkiä niin paljon hyvää, kun olen tottunut täysin päinvastaiseen. En edelleenkään elä ilman surua, ärtymystä, hetkittäistä tuskaa tai ikävää, mutta elämäni on hyvin toisenlaista mitä se vielä ennen Fammon kuolemaa oli. Surullista on se, etten koskaan voi näistä asioista kertoa tai jutella Fammolle, koska haluaisin iloita niistä myös hänelle ja hänen kanssaan. Ikävä on välillä ihan musertavan suuri, mutta samaan aikaan tunnen sydämessäni onnea ja aivan valtavaa kiitollisuutta kaikesta. Tuntuu, että olen vihdoin oikealla tiellä. Jollain tavalla se pelottaa, mutta samalla se tuntuu todella hyvältä. Uskon, että kaikille asioille on oikea hetkensä, niin hyville kuin huonoille. Uskon, että pahojen asioiden jälkeen elämään tulee lopulta niin paljon hyvää, että kaikki paha on ollut sen arvoista. Pimeyden jälkeen koittaa aina valo. 


Uskotteko siihen, että asiat lopulta aina järjestyvät, vaikka tuntuisi kuinka toivottomalta? Ikävöittekö te jotakuta rakasta ja tärkeää ihmistä elämäänne? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne aiheeseen liittyen, mitä tahansa tuleekaan mieleen.












22 kommenttia:

  1. Minä olen sitä mieltä, että se pimeä aika ei voi mitenkään kestää ikuisesti. Minulla on edelleen kova ikävä isääni, hänen kuolemastaan tulee tänä vuonna 6 vuotta. Minä käyn säännöllisesti isän haudalla ja höpöttelen siellä niitä asioita, joista tiedän, että isi olisi halunnut kuulla.
    Ihanaa sunnuntaita sinulle Mia ja ihanaa kun nyt sinulla menee niin kivasti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että voit käydä usein isäsi haudalla juttelemassa. Mua välillä harmittaa, kun Fammon hauta on kotikaupungissani yli 400km päässä, enkä pääse siellä käymään kovinkaan usein. Mutta on onneksi mulla on muistoja Fammosta täällä kotona ja Fammo on muutenkin paljon ajatuksissa.

      Ihanaa alkanutta viikkoa Outi, ja kiitos kun kommentoit! <3

      Poista
  2. Maailma on mitä on, mikään ei ole pysyvää ja kaikella on loppunsa. Niin pelottavaa kun sen ymmärtäminen onkin. Kannattaa miettiä avun hakemista, jos asiat alkavat liikaa kuormittaa mieltä. Sanon tämä vaan alalla ennen olleena psykoterapeuttina, joka sittemmin lähti muille teille. Hoida itseäsi, ja kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että kaikilla meillä on aikamme. Elämän rajallisuuden kyllä tiedostan ja olen hyväksynytkin, mutta luopuminen voi silti olla raastavaa, vaikka onkin väistämätöntä. Ja olet oikeassa tuossa, että asiat on hyvä käsitellä kunnolla, jos alkavat liikaa vaikuttaa/kuormittaa arjessa. Kiitos kommentistasi!

      Poista
  3. Sureminen on pitkä prosessi, eikä sen kanssa kannata kiirehtiä. Kaikella on aikansa. Toivottomien hetkien keskellä on todella vaikea uskoa, että asiat selviävät ja elämä menee parempaan suuntaan, mutta kuten kliseisesti sanotaan, aika myös parantaa. Edesmenneitä rakkaita ei kuitenkaan koskaan unohda.
    Voimia Mia<3 Kevät tulee:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saan todellakin olla kiitollinen siitä, että Fammo oli niin tärkeä osa lapsuuttani ja nuoruuttani - ja vielä myös aikuisiässä läheisin perheenjäsen ja samalla kuin paras ystävä, jolle pystyin puhumaan kaikesta. Ikävä iskee aina välillä, mutta samalla tunnen myös kiitollisuutta siitä, että mulla oli niin ihana Fammo. Sitä ei voi kukaan viedä multa pois!

      PS. Todellakin ihanaa, kun kevät tulee! Valo antaa niin paljon energiaa. Kiitos Sari, kun kommentoit! <3

      Poista
  4. Muutaman viime vuoden tapahtumat on pakottaneet mut uskomaan siihen, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi ja asiat tulevat järjestymään. Olisin varmasti menettänyt järkeni, jos olisin antanut epätoivolle täysin vallan enkä pitänyt kiinni siitä pienestä osasta, joka mun sisällä toitotti, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin, vaikka nyt tuntuukin että koko maailma on romahtanut ympäriltä. Sitä ei voi tietää kauanko siihen menee, mutta kaikesta oon tähän mennessä selvinnyt enkä usko, että kokemieni asioiden jälkeen voisi enää tulla vastaan mitään, mistä en selviäisi.

    Jaksamisia ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on oikeastaan tänä päivänä aika samanlainen ajatusmaailma kuin sulla. Tuntuu, ettei ole enää mitään, mistä en selviäisi, koska niin paljon on tullut jo elämän aikana koettua ja käytyä vaikeita, musertavia asioita läpi. Monesti olen luullut romahtavani ja on niitä romahduksia tullutkin, mutta aina on lopulta noustu ylös. Silti se harmaa pilvi on jotenkin jäänyt leijumaan siihen ylle lähettyville ja jossain vaiheessa palannut taas tummempana takaisin. Nyt kuitenkin tuntuu, että valo on voitolla ja pilvi jossain kaukana. Enää en aio vaipua pimeyteen, siellä on vietetty jo aivan liian paljon aikaa. Fammoa on ikävä, mutta toivon, että Fammo jostain pilvien reunalta näkee, että mä pärjään!

      Kiitos kun kommentoit, Linda! <3

      Poista
  5. Voi ei, tulipa surullinen olo siun puolesta :( ♥ Jotenkin tätä tekstiä lukiessani ajattelin heti, että ehkä Fammosi todellakin näki tuskasi kuolemansa jälkeen, ja hän toi sen valon elämääsi pimeän hetkellä, saaden asiat taas järjestymään ♥ Itse menetin viimeisen isovanhempani noin kaksi vuotta sitten, mutta ikävä on silti kova ja kyyneleet tulevat edelleen silmiin kun mietin häntä :( Aika yleensä kuitenkin auttaa, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, älä turhaan ole surullinen mun puolesta <3 Tällaista se elämä välillä on. Luopuminen on tuskaista, kun kyse on läheisestä ihmisestä, joka on aina ollut elämässä läsnä melkein päivittäin lapsesta saakka. Mutta jos ikävää ei lasketa, elämä näyttää valoisalta. Ja miten ihanasti sanottu; noin mäkin itse asiassa ajattelin, että Fammo on ollut mukana jollain tavalla tässä asioiden järjestymisessä, vaikka se kuulostaakin hassulta. Ja kliseistä tai ei, tuossakin oon samaa mieltä, että aika auttaa. Halaus sinne, Tuuli! Pidetään meidän rakkaat isovanhemmat muistoissa ja sydämissä <3

      Poista
  6. Kaunis kirjoitus Mia ♥

    "Elämässä mitään ei tapahdu sattumalta. Kaikella tapahtuneella on merkitys, joka sitten paljastuu vähä vähältä elämän eri käänteissä." Em. elämänfilosofiani pohjautuu kirjailija, esseisti Anne Friedin kirjoituksiin. Suosittelen niiden lukemista lämmöllä.

    Muistan kun oma isoäiti kuoli ja minusta tuntui pitkään siltä kuin hyvä ystävä olisi ollut poissa. Olimme aina todella läheisiä isoäitini kanssa ja hänelle voi puhua vaikka mistä. Isoäiti aina kuunteli rauhassa ja kertoi oman mielipiteensä kannustaen kuuntelemaan oman sydämen ääntä. Muistan kuinka isoäitini aina myös sanoi, että hän sitten katselee minua pilvenreunalta.

    Oma äitini kuoli 2016 syksyllä ja vieläkään en ole pystynyt poistamaan hänen numeroaan kännykästäni. Mielessäni puhun usein äidin kanssa asioita ja puntaroi tilanteita. Uskon, että äitikin katselee minua isoäidin kanssa siellä pilven reunalla.

    Elämässä tapahtuu niin hyviä kuin huonojakin asioita. Elämä koettelee meitä ja joskus tuntuu siltä ettei se ole oikeudenmukaista. Isoäitini sanoi "Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa." Uskon myös tuohon ja siihen, että ne vastoinkäymiset kasvattavat meitä.

    Sinä olet upea nainen ja asioilla on tapana järjestyä. ♥

    “Everything will be okay in the end. If it's not okay, it's not the end.” John Lennon

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista, Marjo <3

      Uskon itse tuohon samaan, että mikään elämässä ei tapahdu sattumalta, vaan kaikella on jokin merkitys. Monesti vastoinkäymisten hetkellä sitä miettii "miksi", mutta myöhemmin ymmärtää tarkoituksen. Se on oikeastaan aika ihmeellistä, kun sen jälkikäteen näkee ja ymmärtää. Silloin miettii, että asiat ovat menneet juuri niinkuin pitikin.

      Samanlainen tunne on myös mulla ollut nyt: kuin olisin menettänyt rakkaan ystävän. Fammo ei tosiaan ollut pelkästään läheisin perheenjäsen, vaan myös ystävä ja niin läheinen mulle. Mutta tiesinhän minä, etten voisi häntä ikuisesti pitää elämässäni. Meillä oli ikäeroakin 64 vuotta, mutta ei se jutellessa tuntunut ollenkaan. Fammo oli aina niin nuorekas. Onneksi hän sai elää pitkän elämän ja ehti olla melkein 30 vuotta mun elämässä...

      Miten viisaita ajatuksia meidän isoäidit onkaan osanneet sanoa! Tuokin on hienosti sanottu, että "Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa". Ehkä minunkin täytyy alkaa uskomaan tuohon ja muistaa tuo, samoin kuin muistan oman Fammoni viisaat sanat.

      Kiitos Marjo <3 Kommenttisi todella antoi hyvän mielen. Kiitos!

      Poista
  7. Kaunis teksti, huomaa miten tärkeä henkilö hän on ollut sinulle. Toipumiseen ja suremiseen menee oman aikansa, mutta kyllä se kolahtaa vaikka olisi voinut olla odotessavissakin - itselläni on tällä hetkellä perheenjäsen aika huonossa jamassa vuodeosastolla ja mielessä pyörii, kuinka paljon aikaa on vielä jäljellä. Tsemppiä sinnepäin ja mukavaa, että siellä asiat ovat alkaneet parempaan suuntaan mennä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla <3 Fammo oli kyllä tosiaan aivan äärettömän tärkeä mulle. Pelkästään tämä suru ei ole kuitenkaan ollut syy "pimeyteen", vaan olen rämpinyt näissä metsiköissä muistakin syistä. Mutta Fammon poismeno horjutti, koska hän on ollut se ihminen, jolle olen aina voinut vastoinkäymisistä puhua.

      Olen tosi pahoillani perheenjäsenesi puolesta, joka on huonossa kunnossa. Nauti kaikesta ajasta mitä on jäljellä, oli se aika sitten paljon tai vähän. Jokainen hetki on arvokas! <3 Tsemppiä sinnekin ja halaus sulle!

      Poista
  8. Todella koskettava kirjoitus, ja taas niin tuttuja fiiliksiä itsellenikin, kuten varmaan arvaat <3 Mäkin muistan sanoneeni miehelleni jo vuosia ennen mummon lähtöä, että en käsitä miten tulisin selviämään kun se sitten joskus tapahtuu. Tuo "sitten joskus" tuli paljon aiemmin kuin olisin koskaan uskonut :/

    Yksi ystäväni sanoi mulle syksyllä, että suruunkin voi ns. rakastua. Ei osaa/uskalla päästä siitä tunteesta irti, koska jotenkin ajattelee alitajuisesti että silloin vasta menettää läheisensä lopullisesti. Vaikka eihän se lopulton sureminen häntä takaisin tuo, ja varmasti mummokin toivoisi että elämä ja ilo jatkuu.

    Tosi ihana kuulla että siellä on viime aikoina tapahtunut kivoja juttuja ja haaveitakin on käynyt toteen! Ne pienet hetket jolloin tuntuu että elämä kantaa jälleen antavat hirveästi voimaa, ja päivä päivältä niitä hetkiä tuntuu olevan täälläkin enemmän. Joskus havahdun tuijottamasta puhelinta ja miettimästä kenelle nyt soittaisin ja kertoisin kivat jutut, kun mummo ei enää ole langan toisessa päässä.

    Täytyy kuitenkin sanoa että koko suremisprosessi on antanut hirveästi uskoa omaan kykyyn selvitä vaikeistakin ajoista. Ihan kuten sinä tässä kuvailitkin, sekä synkille että valoisille hetkille on elämässä oma paikkansa, ja meistä löytyy tilanteen vaatiessa uskomaton määrä voimaa kahlata niiden pimeiden päivien lävitse.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kommentoit, Salla <3

      Niin, ei kai siihen hetkeen osaa koskaan tarpeeksi hyvin varautua... Tietäähän sitä sisimmässään, ettei toinen ole ikuisesti luona, mutta sitten kun se lähdön hetki lopulta koittaa, olo on jotenkin epätodellinen. Mä en oikeastaan vieläkään tiedä, että olenko edes kunnolla sisäistänyt sitä, että Fammo on poissa. En ole poistanut Fammon numeroa puhelimesta. Ja vaikka tiedän, ettei olla juteltu Fammon kanssa yli puoleen vuoteen, mun mielessä se aika on vain viikkoja ja joskus kuvittelen, että siellä se Fammo on vielä Pohjanmaalla, etten vain näe häntä nyt. Myös siksi kotipaikkakunnalle meno on tosi vaikeaa, koska en ole ollut siellä Fammon hautajaisten jälkeen ja kun seuraavan kerran menen, silloin varmaan lopulta oikeasti tajuan, ettei Fammoa vaan enää ole...

      Mutta niin, yritän elämässä keskittyä kaikkiin hyviin hetkiin ja niihin iloihin ja ihaniin mahdollisuuksiin, mitä elämä tuo tullessaan. Haluan ajatella, että Fammo haluaisi mun voivan hyvin ja olevan onnellinen, eikä surullinen. Samoin varmasti myös sun mummo! <3 Elämä jatkuu, vaikka se "karulta" kuulostaakin. Suruun ei auta jäädä rypemään, vaikka sillekin pitää antaa aikansa. Jos keskittyy vaan suruun, moni ihana asia lipuu ohi...

      Iso halaus, Salla! Me selvitään <3

      Poista
  9. Mun isosisko kuoli vuosi sitten ja tuntuu, etten vieläkään tajua hänen poismenoaan. Mulla oli siinä hyvä tuuri, että kerettiin puhua hänen kanssaan kaikki halki ja hänen viimeisiksi sanoikseen mulle jäi, että sinä selviät kaikesta. Uskon hänen sanojaan omalla kohdallani, sinunki kohalla ja kaikkien muiden kohdalla.

    VastaaPoista

Kysymyksiä, mietteitä, ajatuksia? Jätä kommentti!