Viime yönä hän oli elossa - unessani. Kuulin hänen naurunsa kauempaa, ja kun vihdoin pääsin hänen luokseen, hän hymyili. "Mia, kuinka voit?", hän kysyi. Ei siksi, että niin oli kohteliasta kysyä, vaan siksi, että hän aidosti tarkoitti sitä. Hän halusi tietää mitä minulle kuuluu ja oli aina valmis kuuntelemaan. Fammo.

Tasan kolme vuotta sitten Fammo makasi sairaalassa. Soitin tädilleni, joka oli hänen luonaan ja kysyin Fammon vointia. Täti yllätti kertomalla, että Fammo on voinut tänään paljon paremmin. Jutteli normaaliin tapaansa ja joi Jaffaa - sitä, mitä meillekin lapsena Fammon luona joskus tarjottiin. Täti kysyi halusinko jutella Fammon kanssa. Kerroin soittavani vähän myöhemmin, koska olin huojentunut, että voinnissa oli muutos parempaan. Myöhempää ei kuitenkaan koskaan tullut. Myöhemmin Fammo oli jo poissa.




Luopumisen tuska ja jäljelle jäävä tyhjyys


Fammon kuoleman jälkeen muserruin täysin. Vaikeasta erostani oli kulunut 1,5 vuotta ja kuluva kesä oli vienyt minut jo ennen sitä kauemmaksi itsestäni. Korttitalo, jota olin yrittänyt kaikin keinoin pitää kasassa, romahti kerralla kasaan. Tajusin, etten selviäisi enää yksin. Muutama viikko puhelinsoiton jälkeen istuin lääkärin ja psykiatrisen sairaanhoitajan puheilla itkemässä tuskaani. Sitä, että elämäni tärkein ihminen oli poissa, enkä nähnyt valoa tunnelin päässä. Kuka minulle nyt sanoisi, että kaikki järjestyy, kun Fammo oli poissa? Kenelle soittaisin, kun kaipaisin rohkaisua? 

Se sattuu. Se tekee kipeää. Se tuntuu repivän sydämen rinnasta raaimmalla mahdollisella tavalla. Se tuska, minkä luopuminen sisälle synnyttää. Se tyhjyys, jonka se jättää jälkeensä. Tuntuu, ettei ole jäljellä enää mitään. Koska sillä hetkellä mitään muuta ei näe. Kaikki on ikävän sumentamaa. Ympärille on laskeutunut musta varjo, josta ei pääse läpi ainuttakaan valon sädettä.




Luopuminen on yksi elämän vaikeimpia asioita. Silti se on väistämätöntä. Asia, joka jokaisen meistä on joskus kohdattava. Se kuuluu elämään. Vaikka tuska tuntuu ikuiselta, jossain vaiheessa se hellittää. Se pehmenee ikäväksi. Lempeäksi kaipuuksi. Sellaiseksi, joka ei synnytä enää vaikeasti hallittavia itkukohtauksia, vaan hiljaisia kyyneleitä, jotka vierivät poskea pitkin.

Tulee päivä, jolloin sälekaihtimien välistä pilkottava valo synnyttää toivoa. Ympärillä oleva musta ja harmaa usva muuttuu väreiksi. Elämä alkaa tuntua taas elämisen arvoiselta. Ja juuri silloin mietit häntä. Olet onnellinen siitä, että sinulla oli sellainen ihminen elämässä kuin hän. Niin rakas ja tärkeä. Ainutlaatuinen. Ja miten onnekas oletkaan, että juuri sinä sait jakaa ne lukuisat naurun ja ilon täyttämät hetket hänen kanssaan. 



Fammo.
Jag saknar dig så mycket.
Men jag vet att du har det bra.
Jag älskar dig.


Fammo. 
Minulla on niin ikävä sinua. 
Mutta tiedän, että sinulla on kaikki hyvin.
Rakastan sinua.


† Fammo 18.08.1924 - 6.8.2017












5 kommenttia:

  1. Itse olen miettinyt samoja asioita isäni kuoleman jälkeen. Onneksi on niin paljon ihania muistoja ja hyviä hetkiä muistona niin rakkaasta ihmisestä.
    Kaunista iltaa sinulle Mia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, muistoilla voi aina lohduttautua ja olla kiitollinen kaikesta niistä hetkistä, mitä yhdessä ehti viettää ja kokea <3 Vaikka eihän se ikävää silti poista, mutta onneksi ikävä muuttaa muotoaan ajan kuluessa pehmeämmäksi kaipuuksi. Voimahalaus sinne myös!

      Poista

Kysymyksiä, mietteitä, ajatuksia? Jätä kommentti!