keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Oman tiensä kulkija



Olen koko elämäni tuntenut oloni jossain määrin irralliseksi. Tiedän, mistä olen lähtöisin, mutta samalla olen aina tiennyt, etten kuulu sinne. Ja mitä pidemmän välimatkan olen vuosien varrella ottanut siihen, mistä olen kotoisin, sitä irrallisemmaksi olen oloni tuntenut. Koska tässä tapauksessa välimatkan ottaminen on tarkoittanut etäisyyden ottamista sellaiseen, minkä periaatteessa haluaisin lähelleni ja vahvasti kuuluvan elämääni: perheen.

Pienenä tyttönä toivoin aina, että olisin syntynyt toisenlaiseen perheeseen. Onnelliseen, rakastavaan perheeseen, jossa sai osakseen lämpöä ja kannustusta. Jossa koti tuntuisi turvapaikalta, kuten nyt aikuisena. Ei vankilalta, jossa piti asua tietyn aikaa vain siksi, koska oli pakko. Silti, vaikka lapsena olo tuntui monesti toivottomalta, muistan päättäneeni jo hyvin nuorena, että "isona" elämäni olisi toisenlaista. Jonain päivänä olisin vapaa tekemään asioita, joista tulisin onnelliseksi. Hymyilisin paljon, rakastaisin paljon, nauraisin paljon... 


Nuorempana sitä oli kuitenkin välillä hyvin vaikeaa uskoa ja nähdä, että se oma tie joskus löytyisi risukasojen ja varjojen välistä. Päättäväisestä asenteesta huolimatta, se kaikki tuntui välillä hyvin kaukaiselta, kun olo oli masentunut ja teki mieli luovuttaa monen monta kertaa. Lähteä pois eikä ikinä tulla takaisin.

Monesti oman tien löytäminen vie kuitenkin aikaa. Sitä ennen tulee seikkailtua epätasaisessa maastossa ja kuoppaisilla poluilla, joilla törmää ihmisiin, jotka satuttavat - ja samalla kuitenkin opettavat. Matkan varrella tulee suljettua pois elämästään ihmisiä ja asioita, jotka eivät tee itselle hyvää, kun vihdoin oppii näkemään rajansa ja uskaltaa myös vetää ne näkyville. Välissä tulee itkettyä luopumista ja siitä koituvaa surua. Sitten kaadutaan taas, noustaan ylös - ja kaadutaan jälleen. Silti kuoppaan ei jäädä makaamaan, vaan ponnistellaan ylös ja mennään taas eteenpäin. Kunnes jokin päivä sitä pysähtyy huomaamaan, mihin onkaan päässyt. 

Tässä minä nyt olen. Tämä on elämäni.


Myönnän, että oman tien kulkeminen voi joskus olla hyvinkin yksinäistä, varsinkin, jos oma perhe ei jaa samanlaisia arvoja elämässään kuin itse. Onneksi matkan varrelta voi kuitenkin löytää sydänystäviä ja muita ihania ihmisiä, jotka tietävät, mitä oman tien kulkeminen tarkoittaa. Se on valintoja, jotka vievät joko lähemmäksi sitä, minne haluamme päästä - tai yhtä kauemmaksi haluamastamme. 

Vaikka perhe voi parhaimmassa tapauksessa olla iso tuki ja turva, voi se myös olla alaspäin vetävä taakka, aivan kuten ne ihmiset elämässä, jotka tuntuvat vain syövän ympärillä olijoiltaan energiaa. Silloin on mietittävä, minkälaista energiaa omaan elämäänsä haluaa. Jatkuvaa epäilystä, kyseenalaistamista ja negatiivisten asioiden pyörittelyä vaiko sellaista, joka ei ainakaan vedä mukanaan alaspäin?

Päätös on yksin sinun. 


Mieti, millaista elämää haluat oikeasti elää. 

Oletko työssä, josta pidät - satunnaisia huonoja päiviä lukuunottamatta? Tekeekö tämän hetkinen parisuhteesi sinut onnelliseksi? Oletko tyytyväinen itseesi ja elämääsi tällä hetkellä? Jos nyt saisit muuttaa jotain tämänhetkisessä tilanteessasi, mitä se olisi? Vai muuttaisitko mitään? 

Jokainen meistä haaveilee eri asioista. Jokainen meistä luo tulevaisuudelleen omat tavoitteet ja tekee elämässään omat päätökset. Toisten ei tarvitse ymmärtää valintojasi. Heidän täytyy ainoastaan ymmärtää, että ne ovat sinun valintojasi. Ja sinulla on niihin omat syysi.

Kaikki lähtee sinusta itsestäsi. Pienilläkin valinnoilla on merkitystä. Elämää ei ole tarkoitettu suoritettavaksi, se on tarkoitettu elettäväksi ja koettavaksi. Sinulla on mahdollisuus "käyttää" elämäsi niin, että teet ja koet niitä asioita, jotka tekevät sinut aidosti onnelliseksi. Saat kulkea omia polkujasi - jos vain haluat niin.

Loppuun pieni "varoitus": Kun kulkee rohkeasti omia polkujaan vastustuksista huolimatta, saattaa vielä joku päivä havahtua siihen, että elämä on sitä, mistä joskus kauan sitten vain varovaisesti haaveili...


Jos henkilökohtaisemmat tekstit kiinnostavat, tässä muutama ehdotus aiemmista pohdinnoistani:


Oletko sinä jo löytänyt oman polkusi? Tiedätkö mitä elämältäsi haluat? Tai oletko jo ehtinyt kokea niitä asioita? Kommentoida saa anonyymistikin. Olisi kiva kuulla, millaisia ajatuksia teillä on aiheeseen liittyen ja onko jollain samankaltaisia ajatuksia tai kokemuksia kuin itselläni.













Kuvat: Charlotta Eve
Share:

3 kommenttia

  1. Hyvää pohdintaa! Joskus on mentävä riittävän kauan ollaakseen onnellinen itsensä kanssa.
    Ehkä joskus on myös katkaistava siteitä entiseen voidaakseen olla kokonainen.

    Itse olen aina mielestäni kulkenut omaa valitsemaani polkua.
    Kiitos rakastavan lapsuudenkodin olen hyvin varhaisessa vaiheessa oppinut ettei
    tarvitse "seurata muita" vaan voi seistä omien juttujensa takana apinoimatta.
    Meillä kotona tuettiin yksilöllisyyttä, luovuutta ja rohkaistiin yrittämään
    itseä kiinnostavia juttuja.

    Uskon, että kasvatuksella on suuri merkitys siihen, että olen aina ollut
    sinut itseni kanssa ja seisonut mielipiteideni takana.

    En haluaisi muuttaa mitään asioita elämässäni koska uskon myös siihen, että
    kaikki mitä minulle on tapahtunut (tai tulee tapahtumaan) on tarkoitettua ja
    että sen merkitys kyllä paljastuu minulle jossain elämänvaiheessa.

    Mukavaa alkavaa viikonloppua :)

    VastaaPoista
  2. Tämä kirjoituksesi kosketti kyllä minua. Kivinen tie minullakin ollut perheen suhteen, isä kuollut kun olin 14 ja äidin kanssa jotenkin vaikeaa. Mutta veli kuitenkin hyvä ja elämässä kannustanut se että jos veli pärjää niin minäkin löydän tieni. Isäni kuoli kun oli 39-vuotias ja itse oon miettinyt että jos saavutan 40-vuoden iän niin sekin on hieno saavutus. Haluaisin sitä sitten juhlia :) Ja siitä eteenpäin toivon ja uskon, että elämä olisi helpompaa ja tasaisempaa ja voisin antaa eteenpäin hyviä asioita. Sinun kohdalla sanoisin, että olet uskomattoman kaunis nuori nainen ja voit tehdä vaikka mitä! Voit saavuttaa vaikka mitä :) Samaa haluan uskoa omalla kohdalla.

    VastaaPoista
  3. Hyvin samankaltaisia kokemuksia mulla. Elämä on vaan niin paljon parempaa ilman lapsuudenperhettä ja sukua, vaikka siitäki pitää silti surutyö tehdä. Tää oma polku on ihan oma kyllä, välillä kivinen ja välillä ei niin kivinen, mutta silti niin ihana kulkea ku henki kulkee.

    VastaaPoista

Mielipiteitä, ajatuksia tai muuta kommentoitavaa? Kiitos kommentistasi!

© Beauty Highlights | All rights reserved.