Seuraa sähköpostitse

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ - KULTASEPPÄ SANNA HYTÖNEN



Sanotaan, että ikävä ei katoa koskaan. Sinä päivänä kun se menetyksen tuskasta asettuu sisimpään ja ottaa paikkansa, sinne se jää. Ajan saatossa se vain muuttaa muotoaan. Yllä leijuva musta pilvi vaihtuu hiljalleen kevyeen harmaaseen harsoon. Lopulta se on vain varjo, joka näyttäytyy tiettyinä hetkinä.

Näinä poikkeuksellisina aikoina niitä hetkiä on ollut paljon. Olosuhteet ovat pakottaneet miettimään elämää ja tulevaisuutta, mutta toisella tapaa kuin ennen. Pintaan on noussut tunteita, jotka välillä vähän jopa vähän säikäyttäneet: pelkoa, epätoivoa. Silloin ikäväkin on näyttäytynyt varjossaan ja haikeudensekainen kaipuu kuljettanut ajatukset menneeseen, tuoden mieleen muistoja siitä ajasta, kun kaikki oli vielä toisin. Kun elämässä oli se ihminen, jolle saattoi soittaa koska tahansa.




Kun korostetaan eristäymistä ja turvavälejä, sitä, että pysytään mahdollisimman kaukana, korostuu perheen ja läheisten merkitys entistä enemmän. Ne, joilla ei ole perhettä, johon tukeutua, tai jotka ovat menettäneet läheisensä, joutuvat kohtaamaan sisimpäänsä hiljaa hiipivän yksinäisyyden, joka korostaa ikävää entisestään. Se muistuttaa, että vaikka nykyaika mahdollistaa puhelut ja jopa videopuhelut, puhelinlinjat eivät ulotu pilvien päälle. Silloin seurana ovat vain sydämeen istutetut muistot, jotka ovat saaneet ympärilleen kultaiset reunukset.





Kun isovanhempani, Fammo ja Faffa, vielä elivät, totuin näkemään heidän nuoruuskuvansa ruokasalin kirjahyllyssä. Siinä he olivat, Faffa totisempana ylikonstaapelin univormussaan ja Fammo punaisessa mekossaan kampaus kauniisti viimeisteltynä. Kaikista valokuvista pidin erityisen paljon juuri noista kahdesta ja jäin monesti katselemaan niitä. Ehkä juuri siksi Fammo aina sanoi, että "kun minä olen poissa, haluan, että sinä saat nuo kuvat". Muistan, että joka ainoa kerta tuo lause sai palan kurkkuun, koska en halunnut ajatella sitä päivää, kun Fammo olisi poissa

Emme kuitenkaan voi pitää rakkaitamme luonamme ikuisesti, vaikka kuinka haluaisimme. Se päivä tulee, kun joudumme päästämään irti ja toivottamaan hyvää matkaa. Kiittämään kaikesta mitä oli, siitä, mitä kukaan ei voi enää viedä pois. Ne hetket elävät sydämessämme aina. 




Muistot kulkevat mukana koruissa


Keväällä kaappeja siivotessani kävin läpi vanhoja korujani. Satuin löytämään äidiltä saamani kultaiset korvakorut, joiden olemassaoloa en ollut muistanutkaan. Pyörittelin niitä käsissäni ensimmäiseltä poikaystävältä saamani sormuksen kanssa. Korut eivät enää ollut vuosiin olleet käytössä ja makasivat laatikossa lähinnä tyhjän panttina. 

Yhtä koruista olin kuitenkin vaalinut erityisellä huolella lähes 20 vuotta: isovanhemmiltani rippilahjaksi saamaani kultaista sormusta, jonka sisäpintaan oli kaiverrettu nimeni ja vuosiluku. 15-vuotiaalle hankittuna se oli siro ja vaatimaton sormus, mutta merkitykseltään sitäkin arvokkaampi. Olimme käyneet sen yhdessä ostamassa minulle ennen ripille pääsyäni. Se oli yksi niistä harvoista konkreettisista muistoista, jota saatoin yhä kantaa mukanani missä vain, pitääkseni heidät lähellä. 




Vanhat korut uudeksi - kultaseppä Sanna Hytönen loi koruistani uniikin sormuksen


En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että teettäisin vanhoista koruistani jotain muuta kuin mitä ne ovat. En, ennen kuin törmäsin Kultaseppä Sanna Hytöseen. Katselin viikkoja hänen uniikkeja luomuksiaan, jotka olivat syntyneet vanhoista koruista. Luin tarinoita, joissa omistaja oli halunnut yhdistää vanhat vihkisormukset riipuksen muotoon jäätyään leskeksi tai joissa vanhat perintökorut oli päivitetty omistajalleen hänen nykytyyliinsä sopivaksi, mikä mahdollistaisi korujen käytön arjessa. Lopputulos oli aina yhtä ainutlaatuinen yksilöllisistä vihki- ja kihlasormuksista muihin uniikkeihin koruihin, joita oli haluttu teettää joko itselle tai lahjaksi.

Sormuksen teettäminen onnistui helposti myös kauempaa. Vaikka Sannan ateljee sijaitsee Jyväskylässä ja minä asun pääkaupunkiseudulla, posti onneksi kulkee ja lähetin korut Sannalle seurannan mahdollistavana pikakirjeenä. Ennen sitä olimme olleet sähköpostitse yhteydessä ja olin lähettänyt kuvat koruista sekä kertonut, että haluaisin ne sulatettavan yhdeksi sormukseksi. Sanna oli myös pyytänyt minulta esimerkkikuvia sormuksista, joita olin poiminut hänelle Googlen syövereistä.

Lopulta sain sähköpostitse piirroksen, jossa Sanna kuvaili visiotaan: Pisaran muotoinen sitriini ja pinkki topaasi. Lopussa kuului kysymys: mitä mieltä olet?




Sannan aiempien töiden perusteella uskalsin luottaa hänen visioonsa alusta alkaen. Odotin jotain kaunista ja sain vieläkin kauniimpaa. Kahdesta vanhasta sormuksesta ja korvakoruista syntyi jotain ainutlaatuista: yksi upea sormus, joka on ilo pujottaa sormeen tärkeinä hetkinä. Parasta on, että kenelläkään muulla ei ole samanlaista. Tämä on minun muistoistani koottu ja sulatettu yhteen kullasta, joka on peräisin juuri minulle merkityksellisiltä ihmisiltä. 





Sormuksessa oleva ole pisaranmuotoinen kivi on siis sitriini. Sanna kertoi, että sen kestävyys ei ole aivan verrattavissa timanttiin, mutta värillisten jalokivien joukosta sitriiniä (ja myös turmaliinia) käytetään monesti vihkisormuksissakin. Maailmalla värillisten jalokivien käyttö vihkisormuksissa on yhä suositumpaa, ja vaikka Suomessa ilmiö ei ole vielä yhtä suosittu, on se silti yleistymään päin.

Pisaranmuotoisen sitriinin voisi ajatella kuvastavan kyyneltä, johon kiteytyy kaikki se haikeudensekainen kaipuu ja ikävä, mitä tunnen isovanhempiani kohtaan. Sitriini tunnetaan myös voimakoruna, joka kätkee sisälleen aurinkoista energiaa, jota se kantajalleen tarjoaa. Lämpökäsitellyn sitriinin kerrotaan olevan purskahtelevaa iloa (tunnistan itseni), kun taas luonnollisen sitriinin sanotaan tuovan enemmän seesteistä onnen tunnetta (lähde: Keijukoto). Sitriini myös edistää luovuutta sekä lisää tahdonvoimaa, energiaa ja kestävyyttä, joita tarvitaan ajatusten toteuttamiseen teoiksi ja menestymiseen. 

Vaaleanpunaisen topaasisydämen voisi ajatella kuvastavan sidettä isovanhempiani kohtaan. Se oli syvä ja läheinen, läheisempi kuin yksikään muu ihmissuhde elämässäni. Isovanhempani olivat minulle kuin vanhemmat - aina läsnä ja tukemassa elämän eri taitekohdissa. He olivat minulle pienestä tytöstä saakka kaikkein rakkaimmat. Ja nyt saan kantaa mukanani heidän muistoaan tässä sormuksessa, jonka viimeistelevät kaksi upeaa, voimaannuttavaa kiveä. 


Siispä jos sinulla on vanhoja kulta- tai hopeakoruja, joista haluaisit jotain uutta ja kaunista, tai jos olet miettinyt sormuksen tai muun korun teettämistä tilaustyönä, suosittelen enemmän kuin lämmöllä tutustumaan kultaseppä Sanna Hytösen sivuihin ja työnjälkeen. Kuten Sanna sivuillaan toteaa: "Rakkaus kulkee korun mukana, olipa koru uusi, tähän hetkeen luotu, tai vanha, entisöitäväksi tuotu."


Onko sinulla tallessa vanhoja koruja? Oletko joskus miettinyt teettäväsi niistä jotain uutta?











2 kommenttia:

Jokainen kommentti ilahduttaa!