Seuraa sähköpostitse




Kun avasin tänä aamuna ikkunan sälekaihtimet, ulkona satoi vettä. Sateisessa säässä itsessään ei Suomessa asuvalle ole mitään poikkeuksellista, mutta huomioni kiinnittyi siihen, miten hiljaiselta ulkona näytti. Normaalisti aamuruuhkan aikaan vapaat parkkiruudut olivatkin lähes täynnä autoista. Heidän, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet koronan vuoksi kotiinsa - pakon edessä tai vapaaehtoisesti. Samanlainen tyyneys vallitsi viime perjantaiaamuna Helsingin keskustassa. Kaduilla kulkeneet ihmiset olisi voinut helposti laskea sormin, niin vähän heitä oli. 

Viikonlopun uutis- ja someähkyn luomassa ahdistustilassa päätin, että yritän täällä blogin puolella olla antamatta koronalle hirveästi palstatilaa. Sitä se nimittäin saa nyt aivan tarpeeksi joka puolelta. Sillä vaikka tilanne on nyt mikä on, hysteria ja paniikki eivät auta. Ei, vaikka epätoivolle olisi helppo antautua. 




Itselleni viime lauantain koronatunnelmissa rypeminen aiheutti sen, että erityisherkkänä ja ahdistuksesta jo muutenkin kärsivänä, oloni muuttui todella tuskaiseksi. Onnistuin koronajuttuja ahmimalla ja negatiivisia skenaarioita imemällä saamaan aikaiseksi migreenin, jota edes 12 vuotta käytössäni ollut estolääkitys ei pitänyt loitolla.

Tuona hetkenä päätin, että haluan pitää blogini mahdollisimman koronavapaana. Pitää tämän paikkana, jonne voi tulla hengähtämään, kun ympärillä oleva muu maailma ahdistaa. Toki kauneuden ja hyvinvoinnin lisäksi tämä Pintaa syvemmältä -osio saattaa päivittyä teksteillä, jotka jollain tapaa liittyvät kriisin tuottamiin tunnetiloihin, mutta postaukset eivät vello siinä. Ne tarjoavat valoa, iloa, rohkaisua ja toivoa - koska sitä on elämässä aina!




En suostu vaipumaan synkkyyteen, sillä olen elänyt pimeydessä liian monta kertaa. Olen omakohtaisesti kokenut, että kaiken pahan jälkeen seuraa aina jotain hyvää. Sen opetti minulle myös elämäni tärkein, rakkain ja läheisin ihminen: edesmennyt Fammoni. Hän sanoi aina, ettei mikään ole koskaan niin synkkää, etteikö lopulta valaistuisi. Ja niin tulee käymään myös nyt - uskotaan siis siihen.

Elämme nyt maaliskuuta, mutta jo kuukauden päästä tilanne tulee olemaan täysin toisenlainen. Kunhan tästä selviämme, olemme kohta jo toukokuussa ja lähempänä kesää. Kun nyt hoidamme tämän "oikein" ja kunnialla loppuun saakka, tehden kaiken voitavamme, pääsemme lopulta nauttimaan kesästä ja kaikesta siitä ihanasta, mitä elämä meille tarjoaa. Ehkä sitten osaamme arvostaa elämää entistäkin enemmän; harrastuksista, teatterikäynneistä ja pienistä kulmakahviloista lähtien. Sillä mikään ei ole itsestäänselvyys: ei työ, ei terveys, ei edes tavallinen arki. Elämä muistuttaa meitä siitä, että siitä kannattaa olla kiitollinen - ihan joka päivä.


Millaisia tunnelmia siellä? Onko samaistujia? 











2 kommenttia:

  1. Kiitos, tämä tuli tarpeeseen ❤❤❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos itsellesi, kun näit vaivan jättääksesi kommentin! <3
      Valoisia ajatuksia sinne, kyllä tästäkin selvitään!

      Poista

Jokainen kommentti ilahduttaa!