Seuraa sähköpostitse




Minulla oli lapsena toive. 
Kuiskasin sen hiljaa kädet ristissä joka ilta ja toivoin, että se kuultaisiin. 
Se toive on tänä päivänä totta.

Jos minulta olisi nuorempana kysytty millaista elämäni tulisi olemaan yli kolmekymppisenä, en olisi voinut kuvitellakaan, että kirjoittaisin tätä tekstiä tänä päivänä. Läpi elämän mukana kulkenut pelko muistutti jatkuvasti läsnäolollaan siitä, etten tiennyt, selviäisinkö tänne asti. Kuitenkin tänään, maaliskuisena sunnuntaiaamuna, tunnen oloni kummalliseksi. En pelkästään flunssaisuuden vuoksi, vaan siksi, että tajuan lapsuuden hartaimman toiveeni toteutuneen: Elän oikeasti tavallista, turvallista elämää ja taidan myös olla... onnellinen. 




Onnellisuus ei tarkoita kohdallani sitä, että herään joka aamu pursuten energiaa ja elän täysin ilman ongelmia - ei. Päinvastoin: teen edelleen paljon töitä itseni hyväksymisen eteen, työstän menneisyyden traumoja ja opettelen elämään tässä hetkessä. Kärsin välillä pahoistakin ahdistuskohtauksista, ja toisinaan mietin, saanko itseäni koskaan niin kasaan, että olisin lähempänä "normaalia". Kuitenkin iltaisin mennessäni nukkumaan, tunnen sen sisimmässäni: elämäni on tällä hetkellä sellaista kuin pienenä tyttönä toivoin sen olevan. Se on turvallista ja tavallista, maustettuna arjen pienillä onnen hetkillä, epäonnistumisien jälkeisillä onnistumisilla ja vuosien varrelta kertyneellä sisulla. "Det ljusnar en dag" (=jokin päivä vielä kirkastuu), kuten Fammollani oli aina tapana sanoa. 

Kunpa Fammo olisi näkemässä minut nyt. Kunpa voisin sanoa hänelle, että hän oli oikeassa.




Jatkuvaan vastoinkäymisten viidakkoon ja siinä rämpimiseen tottuneena tämä olotila samalla myös pelottaa: Mitä jos tämä on vain hetkellistä? Mitä jos tämä viedäänkin minulta vielä pois? Uskallanko iloita vai olisiko parempi kätkeä onni sisälleen? 

Muutamalle läheiselleni olen tästä avautunutkin. Kertonut, että onnellisuus pelottaa. En ole tottunut tuntemaan oloani tällaiseksi. En ole tottunut siihen, että elämä voi tuoda mukanaan niin paljon hyvää kaiken pahan jälkeen. Vaikka joskus pahimpina hetkinä vannoin itselleni kaiken itkun ja tuskan keskellä, että tämä päivä vielä koittaisi, en silti aina jaksanut uskoa siihen. Kuinka monta kertaa mietinkään auton ratissa kiihdyttäväni vauhtia, ajavani sillalta alas tai päin vastaantulevaa rekkaa...

Nyt olen kuitenkin tässä. Toiveikkaana tulevan kevään suhteen. Toiveikkaana elämän suhteen. Ja kun menneisyys toisinaan nostaa päätään ja muistuttaa itsestään, mietin: Hitto vie, minä selvisin! 

---

Herättikö teksti ajatuksia? Pelottaako jotakuta teistä onnellisuus? 


















10 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja ihana että kirjotit tän :* Niin moni juttu kuulostaa ihan mun ajatukselta, taas kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista, Eeva! Aina yhtä ihanaa, jos joku voi samaistua omiin teksteihin tai postaus herättää muuten ajatuksia tai tunteita <3

      Poista
  2. Nuorempana pelotti enemmän ja koko ajan takaraivossa oli se, että omasta onnellisuudesta ei pidä pitää meteliä. Miten väärässä olinkaan silloin. Aina ei ole onnellista, mutta turvallista on silti, sellaista oikeaa elämää. Silloin kun on onnea, on minusta sitä turha peitellä. Joistain voi olla ihanaakin kuulla toisen onnellisuudesta, se voi antaa itselleenkin toivoa samasta. Ihanan onnellista alkavaa viikkoa sinulle Mia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten totta; itsekin olen niin monesti iloinnut toisten onnesta ja se on antanut toivoa itsellekin! Toki vaikeimpina aikoina toisten ylitsepursuava onni voi tehdä välillä jopa surulliseksi, kun sitä peilaa vääjäämättä omaan tilanteeseen ja miettii, miksei itse "ansaitse" samaa. Mutta monesti se onni on tulossa silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa <3

      Ihanaa viikonloppua, Outi - ja kiitos kun kommentoit! <3

      Poista
  3. Kyllä mä voin myös osin samaistua tähän kirjoitukseen.. Ei oikein uskalla olla onnellinen, kun ei tiedä mitä vielö tulee vastaan. Mikä on taas ihan epäloogista, sen takiahan kannattaisi nauttia nyt! Omaa onnellisuutta nakertaa toisinaan myös huoli muista, olenko oikeutettu olemaan onnellinen, kun joku muu läheinen ei ole.. Mutta voinko itse olla vastuussa muiden onnesta vai kuitenkin vain siitä omastani? Hyvä postaus, jätti pohdittavaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tiedän tuon tunteen! Tavallaan se on hassua just siksi, että jos onnellisina hetkinä murehtii ja pelkää tulevaa, se onnellisuushan menee hukkaan eikä siitä ehdi ollenkaan nauttia. Elämään kuuluu vastoinkäymiset, mutta haluaisin ajatella, että mun osalta suurimmat traumat olisi jo koettu ja tulevaisuus olisi valoisampi, ja olisi mahdollisuus nauttia elämästä ja siitä hyvästä, minkä on kaiken menneen jälkeen ansainnut.

      Tiedän myös mistä puhut tuon muista huolehtimisen suhteen. Oon jopa miettinyt, että kirjoittaisin aiheesta oman postauksen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin fakta, että ketään ei voi pelastaa, oli ihminen kuinka rakas ja tärkeä tahansa. Jokainen voi pelastaa vain itse itsensä ja muuttaa elämänsä suuntaa, jos aidosti onnensa haluaa. Helppoa se ei ole, mutta se muutoksen alun hetki on omissa käsissä.

      Kiitos kun jätit kommentin! Tosi ihanaa, että postaus herätti jotain ajatuksia <3

      Poista
  4. Voi tulipa hyvä mieli tätä lukiessa <3 Vaikka tiedän tunteen: mulla myös on taipumusta tuohon, että silloin kun kaikki on hyvin, niin kummasti sisimmässään odottaa että milloin tasainen elo loppuu ja huomaa ajattelevansa että "kohta varmasti tapahtuu jotain kamalaa". Sellainen tietynlainen ahdistus nakertaa, vaikka kuinka olisi onnensa kukkuloilla.

    Näistä ihanista kuvista kyllä paistaa onnellisuus ja tasapaino. Olen niin iloinen sun puolesta, kyllähän sä tiedät <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä, kiitos superpaljon sun kommentista! Tästä tuli hyvä mieli <3

      Ps. Jos näistä kuvista välittyy tasapaino, se on kyllä jotain harhaa, koska kyllä täällä silti vielä keikutaan epätasaisilla tasangoilla ja mennään ylhäältä alas :D Mutta ehkä se tasapaino on joiltain tietyiltä osin elämässä enemmän läsnä :)

      Poista
  5. tuo kaunis kuva pysäytti, kaunotar :) Ihana kuulla susta, sä huokut aina sellaista iloista energiaa ympärillä olevillesi, niin olisi vähintään kohtuutonta että myös susta tuntuisi siltä sisältä <3 Harmi kun et näe itseäsi miten muut näkevät sut.

    Tuttu teema, yritän itse ajatella niin että en anna kenenkään vanhan menneen asian vaikuttaa minun tulevaisuuteni ajatuksiin ja vievän tilaa mun ajatusmaailmasta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis et tiedäkään miten ilahdutit sun ihanalla kommentilla... Kiitos!!! <3 Mä oon aina tykännyt sellaisista ihmisistä, joista oikein huokuu sellainen hyvä energia. Jos jonkun muun mielestä mä olen sellainen, se oikeasti tuntuu niin ihanalta kuulla, ettei mitään rajaa! <3 Oon kyllä monesti miettinyt tuota, että olisi kiva nähdä joskus itsensä muiden silmin. Ehkä se avaisi omia silmiä enemmän ja saisi muutenkin omia ajatuksia itsestä lempeämmäksi...

      Halaus sinne ja kiitos! <3

      Poista

Jokainen kommentti ilahduttaa!