Seuraa sähköpostitse




Olen viime aikoina huomannut itsessäni muutoksia, joiden mukana päässäni on hiljalleen alkanut vahvistua se sama hälytyskellojen ääni, jonka joskus ajattelemattomasti hiljensin kuin aamun torkutuksen. Vaikka takana olisi 8 tunnin yöunet, saatan jo kahden aikaan iltapäivällä tuntea suunnatonta väsymystä, ja kuuden aikaan olisin usein valmis kaatumaan sänkyyn, vaikka sinnittelenkin aina hereillä myöhempään. Ennen otin päiväunet vain äärimmäisessä väsymystilassa, nykyään myönnän niiden kuuluvan lähes vakituiseksi osaksi arkeani. En voisi tätä nykyä kuvitella jaksavani täyttä kalenteria ja asiakastapaamisia päivästä toiseen, vaikka ennen se oli minulle normaalia. Viikossa kilometrejä saattoi kertyä auton mittariin 1000-2000, ja silti paahdoin samaa rataa useamman vuoden kaiken muun elämän keskellä. Tuolloin blogi ei vielä ollut edes päätyöni, vaan päivitin tätä kaiken muun yritystoiminnan ohella.




Olen elämässäni käynyt läpi kaksi burnoutia, joista pahempi vei minut aikoinaan sairaalaan asti. Tuosta burnoutista on aikaa jo yli 5 vuotta, mutta viimeisin kolkutteli ovella joulukuussa 2017. Muistan, kuinka yksi päivä aloin itkeä puolituntemattomalle työkollegalleni, että olen niin väsynyt. Silloin ymmärsin, ettei pieni joululoma enää auttaisi. Jos en muuttaisi elämäni suuntaa ja valitsisi jatkossa toisin, olisin matkalla samaa tietä kohti työuupumuksen tuhoa. Töihin oli ollut helppo hukuttautua päästettyäni irti vuoden 2015 lopulla pitkästä, rikki repineestä parisuhteesta, mutta pidemmän päälle se vaihtoehto ei tuottaisi hedelmää. Oli aika kuunnella sisintä ja muuttaa suuntaa. 

Vuoden 2017 lopulla teinkin päätöksen alkaa päätoimiseksi bloggaajaksi, yksin, oman yritykseni alla. Se pelasti minut lopulliselta luiskahtamiselta, vaikka loppuun palanut silloin aloin ollakin. Täysipäiväinen bloggaaminen vaatii toki yhtä lailla työtä, yhteistyökuvioiden suunnittelua, asiakashankintaa ja -tapaamisia, mutta olen huomannut, että kun on oikealla alalla, työ myös voimaannuttaa ja antaa elämään paljon iloa. Rakastan sitä, että saan olla luova ja kirjoittaa aiheista, jotka ovat lähellä sydäntäni. Kuvaaminen tukee yhtä lailla luovuutta. Ilahdun myös aina yhtä paljon, kun joku kertoo saaneensa teksteistäni uusia ideoita, voimaa tai inspiraatiota. 




Mekko - Part Two, Salinas Dress *saatu
Tiedustelut: jale@dkcompany.com


Unelmien ihana työ ei silti takaa sitä, etteikö kuoppaan luiskahtamisen mahdollisuutta olisi. Luovan työn varjopuolia on ehdottomasti se, että pää raksuttaa koko ajan uusia ideoita. Ajatusvirtaan ei ole on/off-nappulaa, ja välillä tunnen, että ajatusten tulva on se, joka väsyttää. Kun haluaisi kääntää työmoodista vapaalle, ei se noin vain onnistukaan. Jopa juhannuksena koin vaikeutta rentoutua, vaikka sain olla ihanassa mökkiympäristössä ja nauttia luonnon rauhasta. Koin, että minun olisi tehtävä jotain töihin liittyvää, käytettävä aika hyödyksi. Raahasin mökille kameran mukaan ja jopa kasan tuotteita, jotka ajattelin kuvaavani juhannuksen aikana. Luojan kiitos, en sitä tehnyt. Nämä postauksen kuvat on otettu ennen juhannusta ja hyvässä hengessä, se onnen tunne sisälläni, jonka haluan säilyttää. Elämä on hyvää juuri nyt. Aina ei tarvitse olla hyödyllinen, aikaansaava ja tehokas. On aivan ok siirtyä hetkeksi syrjään, on ok vain olla. Siihen ei tarvitse anoa erillistä lupaa. 

Eilen mökiltä saavuttua olin tavattoman poikki, vaikka juhannus olikin rauhallinen eivätkä alkoholipitoiset juomatkaan olleet juuri maistuneet. Ryömin sänkyyn jo klo 19.00, ja nukahdin samantien. Nukuttuani kellon ympäri ja vähän enemmänkin, ymmärsin, että hälytyskellot sisälläni ovat niitä, jotka yrittävät muistuttaa juuri siitä, että nyt on aika taas pysähtyä, hengittää syvään ja ottaa hetki rauhallisemmin. Vaikka tehokkuutta kuinka arvostetaan, oikeasti viisautta on se, että tuntee omat rajansa. 

Muistathan sinäkin ottaa hetkiä itselle tänä kesänä ja nauttia aurinkoisista päivistä! 

Heräsikö tekstistä ajatuksia? Kaikki kommentit ja ajatukset otetaan ilolla vastaan.














6 kommenttia:

  1. Hyvin tunnistan itseäni tekstistäsi. Kerran olen joutunut pitämään pidemmän tauon töistä, koska en kerta kaikkiaan enää jaksanut mitää muuta kuin työtä, kotona oli kuin lapamato. On kyllä todella tärkeää kuunnella omaa kroppaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kroppa kyllä kertoo, milloin on aika hidastaa. Itse vaan monesti huomaan sortuvani siihen, etten heti noteeraa, vaikka kroppa alkaisi "hälyttää", vaan jatkan kuin mitään ei olisikaan. Seuraavassa hetkessä sitä huomaakin, että on oikeasti PAKKO hidastaa, ellei halua upota samaan suohon ja käydä läpi sitä pitkää prosessia, jonka burnoutista toipuminen vaatii.

      Kiitos Outi, kun kommentoit! <3 Ihanaa kesäistä viikkoa sinne!

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus! Aiheesta puhutaan jotenkin aivan liian vähän ja burn out tuntuu olevan yhteiskunnassamme tabu, jonka esiin nostamista pelätään. Olen itsekin nuoreksi aikuiseksi elänyt muutamat burn outit läpi ja se uupumus on niin musertava. Kun on perfektionisti luonteeltaan ja kovin yritteliäs, niin omia oireita on hankala huomata ja pysähtyminen on vaikeaa kun haluaa koko ajan suorittaa. Onneksi olen muutaman viime vuoden aikana kehittynyt tässäkin ja osaan jo kuunnella paremmin itseäni. Vaikkakin juuri tänä keväänä aloin olla taas niin uupunut monen vuoden yhtä jaksoisesta suorittamisesta, että tässä on mennyt nyt kuukausi ihan rennosti toipuessa mikä on ollutkin jaksamisen kannalta todella tärkeää! Kiva että nostit aiheen esiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kiva kuulla, että pidit tekstistä, vaikka aihe ei niin kiva olekaan :)

      Totta on, että uupumuksesta puhutaan aivan liian vähän ja sitä pidetään jopa "nolona" ja sopimattomana. "Eihän hyvän työntekijän sovi uupua!" Mun mielestä se taas on nimenomaan niinpäin, että usein tunnolliset ja tehokkaat työntekijät uupuu. (Ja joo, perfektionismiin taipuvaiset suorittajat, joihin kuulun itsekin.) Yrittäjillä uupumus on myös tosi yleistä, kun ei ole ketään, joka asettaa työajat. Itsekin voisin olla 24/7 töissä, jos haluaisin, ja siihen kyllä totta puhuen olen pahimpina hetkinä sortunutkin. Mieli on vaikea saada vapaalle, kun ajatukset laukkaa koko ajan työjutuissa.

      Mutta harjoitus tekee mestarin - vai miten se meni :D Epäilen, että tässä asiassa musta koskaan mestaria tulee, mutta tasapainotellen mennään jatkossakin. Ehkä kaksi burnoutia riittää jo siihen, että kolmatta ei tule, kun oireet tunnistaa ajoissa - kuten nytkin.

      Kiva kuulla, että oot pystynyt ottamaan kuukauden rennommin ja vointi on jo parempi! Ihanaa, rentoa kesää sinne ja kiitos vielä kommentista! :)

      Poista
  3. Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Tunnistan itseni pelottavan hyvin tekstistä. Mulla ei Burn out diagnoosia ole takana, koska en ehtinyt sitä koskaan hakemaan 🙈. Mutta toipumiseen menikin sitten melkein kymmenen vuotta, kun en missään kohdassa kokonaan laittanut itseäni tauolle vaan hiljensin reippaasti.
    Mutta kantapään kautta olen oppinut rauhoittamaan työtahtia. Mutta koska olen myös rakentanut yrittäjäelämäni niin että teen vain kivoja juttuja, niin se vapaalle heittäytyminen on todella vaikeaa. Työn ja vapaan rajaa ei oikeastaan ole. Kun vielä oppisin pääsemään sisäisestä ruoskinnastani eroon ja olemaan itselleni armollisempi...
    Mutta olen sanonut että mua rasittaa tekemättömät työt enemmän kuin niiden tekeminen pois. Toisaalta mulla ei ole todellakaan täydellinen koti. Villakoirat saa oikeiden lisäksi pyöriä nurkissa ja tiskit voi olla vaikka viikon tiskaamatta, jos työn tekeminen on sillä hetkellä hauskempaa ja innostavampaa. Siivoan sitten kun se inspis iskee.
    Parisuhde ei pysynyt tässä kyydissä ja 28 vuoden suhde on loppusuoralla. Mutta sen jälkeen koittaa lopullinen vapaus. Teini on jo 15 ja nauttii myös eniten omasta rauhasta just nyt.
    Ehkä mä kaikesta kaaoksesta, rahahuolista ja sähläyksestä huolimatta elän elämäni parasta aikaa just nyt.

    VastaaPoista
  4. Se on tosi vaikeaa kuunnella omaa mieltä ja kroppaa ja "vaan olla". Mää oon kans suorittaja ja jonkinlainen perfektionisti ja se tuottaa kyllä ongelmia elämään. Toivun edelleen karsean rankoista vuosista 2012-2017, jotka vei musta ihan kaikki mehut ja enemmmänkin ja on tosi vaikeaa hyväksyä sitä, että 2v niiden loppumisen jälkeenkin tarvin edelleen paljon aikaa pelkkään olemiseen. Että vaan luen kirjaa tai tuijotan telkkaria ja makaan sohvalla. Varsinki nyt ku otin pari kesäkurssia testiin, että oonko vielä opiskelukunnossa, ni ne kurssit nakuttaa takaraivossa koko ajan, että pitäis tehä ja päläpälä ja huono omatunto ku vaan oon. Melkosta tasapainoilua kyllä näiden asioiden kanssa!

    VastaaPoista

Jokainen kommentti ilahduttaa!