perjantai 13. syyskuuta 2019

Ulkonäön arvostelusta ja itsetunnosta



Minussa on jokin sisäänrakennettu ominaisuus, joka asennettiin jo ennen kuin synnyin. Katseeni kiinnittyy aina muissa ihmisissä ensimmäisenä siihen, mistä pidän. Jo yläasteella muistan jonkun ihmetelleen ääneen sitä, miten jakelen aina kohteliaisuuksia. Joku voisi ajatella sen olevan teennäistä, mutta olen aina ollut sellainen. Huomaan ensimmäisen 5 sekunnin aikana ihmisessä kaiken, mistä pidän. Saatan kehua ihanaa takkia, kauniita korvakoruja ja upean väristä huulipunaa. Mikään kommenteista ei koskaan ole keksimällä keksitty, vaan se tulee minulta luonnostaan - enkä osaa sanoa miksi. Sanon vain aina ääneen ihmisille sen mistä pidän, myös tuntemattomille. 

Ironista onkin, että vaikka näen muissa ihmisissä usein kauniita puolia, itseäni katson eri lasien kautta. Ne ovat tummat, likaiset ja niissä on tahroja. Huomioni kiinnittyy aina itsessäni pelkästään "vikoihin" ja asioihin, joista en pidä. En ole koskaan pystynyt sanomaan itseäni kauniiksi, enkä pysty siihen tänä päivänäkään. Se tuntuisi siltä, kun nostaisin itseni jalustalle, jota en ansaitse. Saatan joinain päivinä ajatella näyttäväni "ihan hyvältä", mutta senkin osaan sulavasanaisena perustella itselleni sillä, että olen valinnut kivan värisen huulipunan tai muuta vastaavaa. Hetkellisesti näkemäni kauneuden vivahde ei tietenkään voi johtua minusta, vaan ulkopuolisista tekijöistä. 


Kun 14-vuotiaana pääsin nuortenlehden kansikuvaan, muistan ikuisesti valokuvaajan sanat kuvauspäivänä: "En ole koskaan tavannut ketään mallia, joka arvostelisi itseään noin rajusti". Näin jokaikisessä kuvassa jotain korjattavaa, enkä ollut missään kuvassa mielestäni hyvä - saati sitten kaunis. Olin tottunut kuulemaan ala-asteelta asti kommentteja ulkonäöstäni, jotka vahvistivat ajatusta itsestäni: "Olen ruma, enkä tule ikinä kelpaamaan kenellekään." Kun nuortenlehden numero ilmestyi kauppoihin ollessani 8. luokalla, koulun suosituimmista tytöistä koostuva joukko selaili lehteä piirissä ja päivitteli kovaan ääneen, kuin kamalalta kuvissa näytän. "Katso nyt tuotakin kuvaa, hyi!" ja naurunremakka siihen päälle. 


Teini-iässä aloin harkita kauneusleikkauksia, joista yhteenkään en onneksi koskaan mennyt. Siitä olen tänä päivänä ikuisesti kiitollinen, vaikka vieläkin teen jatkuvasti töitä terveen minäkuvan eteen. Törmään edelleen inhottaviin "välikohtauksiin", joiden syytä ihmettelen jälkikäteen. Yhtä lailla kuin lukiossakin vielä jaksettiin huomautella päivittäin ulkonäöstäni, saan tänäkin päivänä kuulla ihmeellisiä kommentteja, joiden syytä on vaikea ymmärtää. Täysin tuntematon mies saattaa tulla pizzeriassa sanomaan, kuinka hän haluaa kertoa minulle jotain tärkeää. Sitten hän tokaisee, että "kaikkea ei elämässä saa ulkonäön avulla. Sinun on aika ymmärtää se, vaikka tähän mennessä olet varmasti kaiken saanutkin". Pyörittelen silmiäni ja vastaan kylmän rauhallisesti: "Kiitos palautteesta, mutta totuushan on, että sinä et minua tunne."

Olen myös saanut viimeisen vuoden aikana viestejä, jossa minun käsketään upottaa pääni vessanpönttöön ja muuta "yhtä mukavaa" liittyen ulkonäkööni. Milloin keski-ikäinen nainen on kokenut asiakseen arvostella Facebookin kautta ulkonäköäni, ruotien "pulloposkistani" asti jokaista yksityiskohtaa. Harmiksi nämä ihmiset eivät tietenkään arvaa, että taistelen jo vinoutuneen minäkuvan kanssa, joten kommentit saattavat jäädä leijumaan ylleni pitkäksi aikaa. Ja ne muistuttavat itsestään, kun katson peiliin. 

Jokainen meistä katsoo maailmaa erilaisten lasien kautta. Jos ei näe omien lasien kautta toisessa mitään hyvää, pitäisin ajatukset pään sisällä. Sillä pahimmassa tapauksessa ne saattavat laukaista toisessa ihmisessä jotain paljon vakavampaa, mistä kommentin laukojalla ei ole tietoakaan. Toisaalta osa näistä kommentteja laukovista tuntuu sitä toivovankin. Itse olen tehnyt ja teen edelleen työtä sen eteen, että edessäni pysyy kilpi, joka sinkoaa kommentin samantien sinne mistä tulikin. Sillä vielä tulee se päivä, kun pystyn katsomaan itseäni peiliin ja kohdistamaan vikojen sijasta katseeni kaikkeen siihen hyvään, mitä minussa on - kuten meissä kaikissa.

Oletko sinä kamppaillut ulkonäköön kohdistuvan arvostelun kanssa? Olisi todella kiva kuulla ajatuksianne aiheesta. 














Share:

2 kommenttia

  1. Todellakin olen kamppaillut ja kai sitä aina vähän kamppailee, vaikka suurimmaksi osaksi olen tyytyväinen siihen ihmiseen, joka peilistä katsoo. En tosiaan ole ollut aina näin ja välillä se epävarmuus itsestä nostaa päätään. Minun mieheni on se henkilö, joka saa minut aina tuntemaan oloni täydelliseksi, kauniiksi ja haluttavaksi, niinäkin päivinä, jolloin en itse sitä näe. Kaikki kauneus ei tule ulkoapäin, kaikista kaunein ihminen ei itse edes tajua olevansa upea!
    Kaunista viikonloppua sinulle Mia!

    VastaaPoista
  2. Hurjia kommentteja olet saanut. Aivan älytöntä, en voi käsittää ihmisiä jotka haukkuvat toisten ulkonäköä. Oon monesti miettinyt, että saako joku siitä oikeasti itelleen jotenkin hyvän fiiliksen? Oon itsekin saanut osani ulkonäön arvostelusta, peruskoulussa kiusaamisen muodossa. Oli ruma naama ja paskat vaatteet. :D Vuosiahan se vaikuttikin, mut nykyään en enää kaivele ulkonäöstäni ikäviä asioita. Voin rehellisesti sanoa, että peiliin katsoessa nään ne hyvät puolet ja se tuntuu hyvältä. Omien vikojen syynäily kun on aika kuluttavaa. Toivottavasti sun lasit puhdistuu pian, koska oot aivan super kaunis! Rentoa viikonloppua! :)

    VastaaPoista

Mielipiteitä, ajatuksia tai muuta kommentoitavaa? Kiitos kommentistasi!

© Beauty Highlights | All rights reserved.